Kukkakorven 28 paljastusta

Selvisin rokkari-iästä eli ikävuodesta numero 27. Täytän tänään siis vuosia. Sinällään vanheneminen ei pelota, sillä henkkareita kysytään yhtä tiheästi kuin täysi-ikäistyttyäni ja ikä alkaa tuoda vihdoin uskottavuutta kaikkeen tekemiseen.

IMG_4506

Viime vuoden tavoin päätin listata asioita, joita olen oppinut, mahtavia oivalluksia sekä jaettavia vinkkejä. Nykyään monen elämä on pääasiallisesti somessa, mutta olen halunnut pitää yksityisasiat nimensä mukaan yksityisinä. Olkoon tämä pieni raotus maailmaani.

  1. Selleri on yhä saatanasta.
  2. En koskaan kirjoita itsestäni, sillä on paljon hauskempaa kuvitella toinen elämä kuin kirjoittaa omastaan.
  3. Kristallisuola on ihan paras kasvojen pesuaine.
  4. Nukun usein verhot auki ja annan auringon herättää aamulla (kröhöm: ikkunani on pohjoiseen, mutta aurinko heijastuu viereisen talon ikkunoista asuntooni *helsinkiläisten onni/ongelma* :D)
  5. En pidä lauseenvastikkeista.
  6. Halpa Gin maistuu oksennuksen mukana tulevalta mahanesteeltä. Muut ginit on oikeastaan ihan jees.
  7. Minulla on vilkas mielikuvitus ja kehitin pienenä pelon, että löytäisin ruumiin heittäessäni roskapussia taloyhtiön jäteastiaan.
  8. Olen hieman neuroottinen: aina ulos lähtiessäni tarkastan, että jokainen sähköpistoke on irti seinästä. Teen tarkastuskierrokseni ainakin kolme kertaa.
  9. En koskaan nimeä henkilöhahmoja (edes eri tarinoihin) samoilla nimillä ja yritän valita sellaisen nimen, joka ei ole kenelläkään tutulla tai tutun tutulla.
  10. Omistan jokaista astiaa vain kaksi kappaletta, jotta tiskivuorta ei kerry eikä materiaa olisi kaapistoissa liikaa.
  11. Olen ollut kasvissyöjä 15 vuotta. Tai oikeastaan syön myös kalaa ja jonkin verran maitotuotteita. Olen siis pescaterian, mutta sanon että olen kasvissyöjä, sillä edellä oleva termi kuulostaa liian elitistiseltä.
  12. Vihaan reality TV:tä yli kaiken, mutta salainen haaveeni on osallistua joko Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmaan tai Neljän Tähden Illalliseen. Ei molempiin, sehän olisi jo liikaa!
  13. Pidän kirjoista enemmän fyysisinä niteinä kuin e-kirjoina. Kun lukee fyysistä kirjaa, saa kaikki mahdolliset aistit käyttöön, silmät ei väsy yhtä nopeasti kuin näyttöä tuijottaessa ja kirjanmerkin liikkumista sekä lukemisen edistymistä on kiva seurailla.
  14. Eläydyn usein muiden ihmisten kokemuksiin ja liikutun toisten puolesta.
  15. Keksin termin ’unohdettu ullakko’ ennen kuin Happoradion Puhu äänellä, jonka kuulen -biisiä oli edes olemassa. Harmi vaan, termiä ei voi enää käyttää…
  16. Olen ollut ekstrana TV-sarjassa nimeltä 24  ja tavannut Kiefer Sutherlandin.
  17. Kauramaito on oikeastaan ihan jees maidon korvike kahvissa.
  18. Kirjoitan suurimman osan ajasta tietokoneella, mutta toisinaan tulostan liuskoja ja  kirjoitan kynällä suoraan niihin. Saatan myös kirjoittaa käsin inspiraation iskiessä ja näpytellä tekstin myöhemmin tiedostoon.
  19. Tykkään yllättää ihmisiä ja juonin usein ihmisten pään menoksi, mutta ennen kaikkea positiivisia asioita, ja tarkoitusperäni ovat pyytteettömät
  20. Kivaan muistikirjaan on inspiroivaa kirjoittaa ajatuksia ylös. Panosta siis kivaan muistikirjaan! (unohda hinta ja muut elämän rajoitteet)
  21. Vanheneminen on rauhoittanut minua vähän. Ennen sinkoilin joka suuntaan suin päin, nykyään mietin tarkemmin mitä teen ja mihin projekteihin lähden mukaan.
  22. Käytän aitoa voita leivän päällä.
  23. Luen satunnaisesti horoskooppeja. Ne pitävät harvoin paikkansa, mutta joskus on sattunut kivoja yllätyksiä.
  24. Ihailen mm. Tove Janssonia kovasti.
  25. Jos olisin eläin, olisin pöllö.
  26. Käytin aiemmissa teksteissäni runsaasti metaforia, mutta nykyään kiinnitän huomiota enemmän luettavuuteen ja tekstin rytmiin, vaikka kirjoitankin usein rivien väleihin. Käytän retoriikkaa lähinnä tehokeinoina.
  27. Isot ja värikkäät paperiklipit ovat parhaita taustatutkimuksen arkistointiin ja muistiinpanojen värikoodaukseen.
  28. Sydäntä kannattaa aina kuunneella: sydän tietää suunnan, vaikka pää ei usein ymmärrä.

Kirjoituslakko ja seikkailua

C22D854D-2D64-4EBC-AC9E-CB6A1A03A92C.jpg

Keväällä mielessäni kävi karmaiseva ajatus: pidän taukoa kirjoittamisesta. Minä, joka elän kirjoittamisesta!

Aluksi ajatus tuntui melkein lopulliselta päätökseltä lopettaa kaikki kirjoittamiseen liittyvä ja aloittaa uusi elämä. Pian tauko alkoi kuulostaa mielekkäältä – miksi ei, opinnot kuluttivat, kevätväsymys painoi eikä mikään tuntunut vapaa-ajalla enää hauskalta. Ei edes kirjoittaminen.

Niinpä olen ollut kirjoituslakossa maaliskuusta asti.

Kirjoituslakossa pyrin olemaan kirjoittamatta lainkaan kaunokirjallisuutta ja keskityn elämiseen sen sijaan. Tavallisesti täytän tyhjät hetket kirjoittamisella, mutta nyt olen keskittynyt tekemään kaikkea kivaa – niitä asioita, joita lykkään sellaiseen hetkeen, kun ajattelen, että minulla on sitten joskus ”aikaa”.

Olen vieraillut mm. Vuosaaren luonnossa, Mikko Kuustosen keikalla ja siinä kotini lähellä olevassa nepalilaisessa ravintolassa, jonka nimeä en koskaan muista. Lisäksi olen grillaillut, ollut picnicillä ja käynyt ihmisten luona kylässä hetken mielijohteesta.

Tarkoitus olisi vielä nähdä Paavolan tammi, käydä majakassa, telttailla Espoon saaristossa sekä vierailla kesäteatterissa (vihdoin!)

D9CF0A7D-A9D7-4BFF-82B0-C6172DFA04D7
Läppärikin on saanut levätä

Kirjoituslakossa on oikeastaan pelkkiä hyötyjä, vaikka perfektionisti sisälläni soimaa minua tekemättömästä työstä. Kun ei jatkuvasti istu sisällä, näkee maailmaa ja kokee asioita, jolloin on enemmän kirjoitettavaa. Aivot saavat levähtää hetken, kun ne eivät ole jatkuvalla käytöllä. Inspiraatio iskee useammin ja ajatuksia tulee kirjattua tiuhemmin muistikirjaan.

Kun pitää taukoa, asiat saavat kaipaamaansa perspektiiviä – mikään ei lopulta ole kovin vakavaa. Miksi elämää pitäisi suorittaa ja taiteen edestä kärsiä? Eläkeläismummona (jos siis pääsen joskus eläkkeelle, muuten vain mummona) haluan muistaa elämästäni muutakin kuin läppärini ruudun.

Olen ollut kirjoittamatta kaunokirjallisuutta nyt miltei 2 kuukautta. Alun kärvistelyn jälkeen on oikeastaan ollut hyvin helppo vain olla.

Tauko kestää vain hetken eikä ole lopullinen tila. Kuinka pitkä kirjoituslakon sitten pitäisi olla?

Kirjoituslakon tulee olla niin pitkä, että sisällä asuva perfektionisti on vihdoin hiljaa ja hauskuus on täyttänyt jälleen elämän väliväreillä. Kun ajatus kirjoittamisesta kihelmöi vatsassa, silloin voi jälleen jatkaa.

P.s. Näyttää siltä, että moni teistä lukijoista on seikkaillut myös viime aikoina, sillä toukokuun lämpöaallon aikana sivuston kävijämäärät laskivat hiukan tavallisesta. Ihanaa, että te rakkaat lukijat olette viettäneet aikaa myös ulkona ja eläneet 🙂

Luovuus, tilastot ja tulevaisuus

6E05F593-E84B-402B-9B2F-F07DEA199424

Internet on täynnä erilaisia tilastoja kirjan kirjoittamisesta, kustannusalasta sekä luovuudesta yleensäkin. Moni ei ole varmasti välttynyt kuulemasta, että ainoastaan alle 1% kaikista kustantamoihin lähetetyistä käsikirjoituksista tulee kustannetuksi.

Mitä tulee tilastoihin, niitä ei mielestäni kannata tuijotella. Syitä on monia:

  1. luvut masentavat
  2. tilastot eivät kerro totuutta
  3. luovuutta on oikeastaan aika mahdotonta tilastoida, sillä sen määritteleminen on vaikeaa ja luovuus muuttuu jatkuvasti yhteiskunnan liikkeiden ja yksilöiden mukana

Kirjoittamisesta katoaa hauskuus, jos alkaa tuijottaa tilastossa olevia lukuja. Kirjoittamisesta tulee suorittamisesta – jatkuvaa pyrkimistä ainoastaan tuohon prosentin ryhmään. Ihminen pyytää itseltään liikaa ja lopputuloksena on pelkkää pettymystä, katkeruutta ja muita negatiivisia tunteita.

Ja entäs sitten, jos pääsee 1% joukkoon? Luvassa on uusia haasteita: 1) kuinka saada ihmiset ostamaan kirja, jotta se ei päädy vuoden sisällä kirjakaupan poistomyyntilaatikkoon ja häviä hyllyiltä? 2) kuinka pitää ”ylimmän luokan” status ja vakuuttaa kustantaja siitä, että seuraava kirja on vielä parempi ja se takuulla myy?

Tilastot eivät myöskään kerro onko juuri tietyllä yksilöllä mahdollisuuksia saavuttaa tavoitteensa. Tilastot ovat usein vain keskiarvoja, ne eivät kerro koko totuutta. Tilastot eivät ole todennäköisyyksiä eivätkä ne kerro muusta kuin menneen keskiverroista.

Luovuus on todella abstrakti käsite. Sitä ei voi mitata, määritellä tai sulloa purkkiin.

Luovuudelle ei ole olemassa selkeää toistettavissa olevaa kaavaa. Aristotelen draamankaari on luuranko, mutta luovuus lisää tarinaan sen mielekkyyden. Ja mikä parasta; jokainen lähestyy tarinaa eri tavalla! Väittäisin, että luovuus on yksi niistä asioista, joita ihmiset tulevat tulevaisuudessakin harjoittamaan algoritmien sijaan.

Kuinka sitten kirjoittaa itselleen tulevaisuuden?

Ainoa asia, mitä voi ja kannattaa tehdä, on keskittyä omaan tekemiseen. Keskity vain omaan latuusi – minua on neuvottu.

Oma intohimo näkyy positiivisesti kaikessa tekemisessä. Työ ei tunnu työltä eikä kenellekään ole tulosvastuussa. Viekö se kohti menestystä? Vaikea sanoa, riippuu miten määrittelee menestyksen.

Vaikka elämän realiteeteista on hyvä olla tietoinen, tilastoja ei kannata liiaksi tuijotella. Antaa oman kiinnostuksen viedä eteenpäin. Upeita asioita tapahtuu usein silloin, kun niitä vähiten odottaa.

Lukemisen tärkeydestä!

IMG_4445

Lukeminen on yksi parhaista asioista, joita tiedän! Luen ennen kuin menen nukkumaan, mutta etenkin viikonloppuisin ja lomilla. Kun mieleni ei tee kirjoittaa, luen. Luen niin kauan, että kirjoittaminen alkaa taas maistua. Jos olisi mahdollista, olisin varmasti ammatti-lukija 😀

Kauhistun joka kerta, kun aloitteleva kirjoittaja kertoo vihaavansa lukemista tai lukeneensa kirjan viimeksi yläasteella äidinkielenopettajan painostuksesta. Kauhistun, koska: 1) en tiedä onko mitään ihanampaa kuin lukeminen, 2) jos ei lue, miten maailmasta oppii mitään? 3) mistä tietää mikä on hyvää kirjoittamista? 4) miksi kukaan lukisi kirjoittajan kirjoja, jos kirjoittaja ei viitsi lukea muiden kirjoja? 5) lukeminen inspiroi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä kirjoittaminen ja lukeminen kulkevat käsi kädessä.

Mikään teknologia ei pärjää ihmisen mielikuvitukselle! Ihminen pääsee sukeltamaan kirjan maailmaan ja elämään henkilöhahmon kautta toista elämää. Edes virtuaalinen todellisuus ei pysty vielä luomaan yhtä aidon tuntuista kokemusta. Kirjat herättävät tunteita, opettavat, viihdyttävät, sivistävät ja vievät lukijan ajatuksen tasolla toiseen aikaan sekä paikkaan. Olen oppinut lukemattomat määrät asioita maailmasta, mutta myös itsestäni vain kirjoja lukemalla.

Onko sillä väliä, mitä lukee? Kyllä ja ei.

Jos haluaa kirjoittaa scifiä, kannattaa genreä lukea laajemminkin, jotta ei päädy keksimään pyörää uudestaan. Toisaalta ei kannata haaskata omaa aikaansa sellaisen kirjan lukemiseen, mikä ei säväytä. Oman mielenkiinnon kannattaa ohjata kirjavalintaa.

Kirja haastaa välillä, joten tekstin kanssa ei saa luovuttaa heti. Kirja on kuin hyvä ystävä; ystävyys ei yleensä muotoudu virtaviivaisesti vaan antaa odottaa. Monipuolinen lukutausta antaa eväitä luoda jotain aivan uutta omalla kirjoittamisen saralla. Kuvittele olevasi suuressa buffet-pöydässä – kaikkea kannattaa maistaa!

En pitänyt äidinkielentunneista koulussa, sillä lukemiseen ei (ainakaan meidän koulussa) varsinaisesti rohkaistu ja oppilas jätettiin aika yksin klassikoidan pariin kamppailemaan. Vaikka olen kasvanut kirjojen parissa, en minäkään innostunut koulujen lukulistoista.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut mm. seuraavia romaaneja: Mikko Kamula: Ikimetsien Sydänmailla, Kjell Westö: Missä Kuljimme Kerran, Siri Hustvedt: Amerikkalainen Elegia, Antonio Munoz Molina: Sefarad, Tove Jansson: Viesti ja Mia Kankimäki: Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Toisista kirjoista olen pitänyt enemmän kuin toisista, mutta ne ovat kaikki olleet omanlaisiaan lukukokemuksia.

Lisäksi olen yrittänyt lukea Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-kirjaa, mutta sinniteltyäni puoleen väliin jouduin toteamaan (niin kuin monen monta kertaa aiemminkin), että en ole scifin ystävä. Yöpöydällä pinossa odottaa mm. muutama elämäkerta, Virginia Woolfin päiväkirjat II ja Simone de Beauvoirin Kutsuvieras.

Tässä pieni lista, jonka avulla kirjasta saa enemmän irti:

  • Milloin kirja on kirjoitettu? Kirja on saattanut olla omana aikanaan uudistuksellinen aiheensa tai tyylinsä vuoksi, mutta aika on ajanut ohi näistä konventioista. Teksti itsessään tuntuu vieraalta sekä kirjan tituleeraaminen suureksi klassikoksi luotaantyöntävältä. On hyvä pitää mielessä milloin kirja on kirjoitettu, jotta siihen saa tarpeeksi perspektiiviä.
  • Aseta kirja kontekstiin. Käytä historiallista viitekehystä: mitä kirjan tapahtumien aikana tapahtui esim. maailmalla, Euroopassa, Suomessa tai Helsingissä? Historiallinen konteksti auttaa ymmärtämään ja asettamaan kirjan osaksi muita tapahtumia. Muita hyödyllisiä konteksteja: polittinen, kulttuurillinen, sosiaalinen, yms.
  • Mitä tiedät jo valmiiksi aihepiiristä, teemasta tai tapahtumapaikoista?
  • Kyseenalaista. Miksi henkilöhahmot tekevät niin kuin tekevät? Miksi he sanovat juuri noin?
  • Kiinnitä huomiota rakenteeseen ja lauseisiin. Onko rakenne elliptistä? Onko siinä monta näkökulmaa? Millainen kertoja on kyseessä? Onko teksti lyyristä?
  • Jos luet jonkin mielettömän lauseen tai ajatuksen, voit käyttää sitä omissa teksteissäsi. Lausetta ei tietenkään saa copy-pasteta suoraan, mutta lauserakennetta tai ajatusta voi toki hyödyntää omissa töissään. Kaikki tieto perustuu aikaisemmin opittuun tietoon ja kirjoittaminenkin on usein lainaamista (tai varastamista, niin kuin Jari Tervo sanoo)
  • Miten olisit itse lähestynyt aihetta?
  • Miksi pidät kirjasta? Miksi et? Listaa syitä. ”Koska se on hyvä/huono” ei riitä.

On upea tunne, kun kirja tempaa mukaansa! Se on yksi onnen tunteista!

Kevään kuulumisia

Screen Shot 2017-04-28 at 15.27.09

Kesän korvilla alkaa näkyä jo taisteluväsymystä. Pimeys vaihtuu vihdoin valoon, mutta silti energiatasot laahaavat maassa. Tämän vuoden kurssit on pian käyty, mutta viimeiset esseet sekä tehtävät täytyy pian palauttaa. Silti pitää vielä venyä ja vanua muutama sentti maaliviivan yli. Mutta mikä vuosi tämä on ollutkin! Paljon on tapahtunut kaikilla elämän sektoreilla. Heinäkuussa odottaa viikon loma, jolloin en ajatellut tehdä yhtään mitään.

Olen viime aikoina vetäytynyt pohtimaan suuria. Nimittäin seuraavaa askelta elämässäni, sillä en ole varma minne suuntaan haluan lähteä. Suuntia on monia, mutta unelmat ja todellisuus harvoin kulkevat samasta ovesta. Siksi olenkin panostanut enemmän opiskeluun kuin kirjoittamiseen, sillä elämän realiteetit ovat tulleet vastaan. Opiskelu on ihan parasta tällä hetkellä, vaikkakin välillä uuvuttavaa ja turhauttavan kiireistä. Silti uskon sen tuovan enemmän elämääni kuin kirjoittaminen, vaikka myönnän sen haikein mielin.

Elämän realiteeteilla tarkoitan kirjailijuutta. Kirjailijan elämä ei ole mitään helppoa elämää. Pyramidin pohjimmaisena kirjailijan odotetaan tuottavan loputtomasti mielettömiä kirjallisia ja ennen kaikkea viihdyttäviä tuotteita, joista hyötyvät kustantaja, kirjakauppa sekä hyvässä lykyssä myös Suomen talous. Kirjailijalle putoavat vain 20%:n hilut. Kirjailijan alisteinen asema ei kuulosta houkuttelevalta.

Sitten on se omakustantanne – helpompi tie saada käsikirjoitus kirjaksi. Itse tekeminen vaatii rahan lisäksi tietysti myös paljon aikaa sekä taitoja.

Suurin ja hartain tavoitteeni elämässä on aina ollut tehdä jotain hyvää elämäni aikana. Tai ainakin yrittää edes. Sanoivat, että vain nuoruuden kiihkoissa ollaan idealisteja, aikuistuessa se karisee pois. Olivat väärässä.

Olen aina ajatellut omalla kohdallani kirjojen tai elokuvien kirjoittamisen olevan väline kohti parempaa huomista. En ole enää niin varma onko niin, sillä koko yhteiskunnan järjestelmä tuntuu toisinaan kusevan pahasti. Mikä sitten olisi parempi keino? Tähän ajatteluni kulminoituu.

Olen saanut paljon kyselyitä seuraavasta kirjastani, mutta joudun tuottamaan hetkellisen pettymyksen. Toinen kirja on ollut olemassa jo tovin, mutta se ei ole vielä julkaisukunnossa. Lisäksi olen kirjoittanut kaikessa hiljaisuudessa pelkästä nautinnosta uutta aluevaltausta enkä ole vielä varma mitä raakileesta tulee. Toisaalta en haluakaan vielä tietää, mutta mahan kutkuttaminen on yleensä hyvä merkki.

Olen minä muutamaan kirjoituskilpailuunkin osallistunut, sillä vuosi 2017 on osoittautunut loistavaksi kirjoituskilpailujen saralla. Ei sillä, tällainen minäpä vain kokeilen on yleensä huonoin mahdollinen positio osallistua mihinkään kilpailuun, mutta välillä on kiva kokea pieni onnistumisen tunne saadessaan jotain valmista.

Niin, ilmassa on tavallaan haikeutta. Tai ehkä ainoastaan epävarmuuden sumua ja väsymystä. Tai sitten meneillään on pre-30v. kriisi, kuka tietää. Seuraavaa askelta on vaikea kalibroida, mutta onneksi sitä ei tarvitse vielä ottaa. Luotan siihen, että aika näyttää sitten tien! Sen olen oppinut, että ei pidä koskaan sanoa ei ikinä, sillä elämä usein vie just sinne.

Siihen asti ajattelin olla ihan zen.

Kuva: The Washington Post

Silloin ja nyt: kirjoittamisesta sekä vähän juustosta ja viinistäkin

fullsizeoutput_ba1

Nuorena sinkoilin usein päähänpistosta toiseen. Saadessani ajatuksen, lähdin toteuttamaan sitä suurella tarmolla ilman suunnitelmia ja ainoana kompassina intuitio. Huomasin kuitenkin nopeasti elämän realiteetit ja kuinka minulla oli kasa laihoja projekteja, joista mikään ei tuntunut kantavan alkua pidemmälle.

Pitkälle on noista ajoista tultu! Teini-ikä ja kahdenkymmenen ikävuoden alkupuolisko olivat itselläni inspiraation suurta tulitusjuhlaa. Mielettömiä ajatuksia, juonikäänteitä ja villejä ideoita nousi päähäni jatkuvana virtana. Onneksi ehdin tallentaa ajatusvirtaa lukemattomien muistikirjojeni sivuille. Kyllä inspiraatio iskee toisinaan, mutta eri tavalla eikä enää yhtä usein.

Minusta on kovaa vauhtia tulossa kliseiden kuningatar, sillä viljelen jälleen yhtä: vanheminen ja viisastuminen kulkevat käsikädessä. Ainakin omalta osaltani.

Nyt kolmenkymmenen korvilla huomaan kuinka ajatteluni on (jossain vaiheessa – milloinkohan se tapahtui? :D) syventynyt. Olen löytänyt vanhoja sinkoilu-raakileitani ja huomannut, että niissä on ideaa mutta niistä puuttuu kypsymisen tuoma kärsivällisyys sekä ajattelun syvyys.

Nyt hieman kypsyneenä ja elämää nähneenä pystyn tuomaan sellaisia näkökulmia, joita en olisi nähnyt nuorempana suurennuslasillakaan. Tiestysti opinnotkin ovat tässä suhteessa auttaneet näkemään maailmaa monelta eri kantilta. Ja etenkin neljä vuotta Englannissa mankeloivat kaiken naiiviuden pois.

Muistan lukeneeni jostain, että nuoruudessa on paras inspiraatioputki ja vanhemmiten on vaikeaa keksiä enää mitään uutta. Tavallaan voin allekirjoittaa lausuman. Vanhaa minusta ei mitenkään saa, mutta huomaan muistikirjan täyttyvän hitaammin kuin ennen. Osaltaan elämän kiireet vaikuttavat inspiraatioon imemällä kaikki mehut jättäen jäljelle väsyneen ja tyhjän pään.

Toisaalta on niitäkin, jotka pitävät inspiraatiota tiukasti hyppysissään koko elämänsä ajan, esim. David Bowie ja Alice Munroe – joten älköömme turhautuko ja jättäkö leikkiä kesken. Yksi parhaimmista lukemistani aforismeista kuuluukin näin: ”Ikä ei merkkaa mitään, paitsi jos on juusto” (Anonyymi).

Muistikirja on kirjoittajan paras ystävä. Silloin, kun inspiraatiokausi lykkii tulvana uusia ideoita jokaisesta ilmansuunnasta, ne voi tallentaa muistikirjan sivuille odottamaan kypsymisen aikaa. Ehkä kirjoittaminen on sittenkin niin kuin viini: paranee iän myötä. Siksikö Helsingin kirjamessujen yhteydessä on joka vuosi myös viinimessut?

Mukavaa pääsiäistä rakkaat lukijani! 🙂 

Sivuraiteilla: Murakamin kanssa lenkillä

Screen Shot 2017-04-05 at 15.38.01
Kuva: Nobuyoshi Araki (The New York Times)

Fiilistelen jo alkavaa juoksukautta ja sain kirjastosta vihdoin käsiini Haruki Murakamin kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2011). Murakami suhtautuu kirjoittamiseen ja juoksemiseen aikalailla samoin kuin minäkin: matkana, joka koostuu pienistä pätkistä.

Vaikka Murakamin kirja keskittyy lähinnä juoksemiseen, on sivuilla kiinnostavia pohdintoja myös kirjoittamisesta. Murakami kirjoittaa juoksuharrastuksensa lisäksi myös elämästään ja kirjoittamisen aloittamista, joten kirja toimii tavallaan myös omaelämäkertana.

Murakami kirjoittaa, ettei hän oikeastaan koskaan halunnut kirjailijaksi, vaan hänellä oli voimakas tarve kirjoittaa tarina kirjaksi. Yhden tarinan jälkeen hänen elämäänsä saapui toinen kirjoitettava tarina jne. Varmasti hyvin samaistuttava tunne, ainakin minä allekirjoitan tämän. Monen kirjoittajan sisällä kuohuu tarina, joka on kirjoitettava näkyviin.

Toisaalta kirjailija-haaveeseen saattaa joillakin vaikuttaa myös länsimaalainen näkemys kirjailijuudesta, joka glorifioi koko ’kirjailija’ käsitteen ja saa osin ihmiset yrittämään kirjoittaa tietään tähtiin. Kirjailijat mielletään usein intellektuelleina taiteilijoina, bestsellerit tahkovat rahaa, joten maine, kunnia ja status voivat myös vaikuttaa koko kirjoittamisprosessin aloittamiseen.

Olen kuitenkin erimieltä Murakamin kanssa siitä, mitkä ovat romaanikirjailijan tärkeimmät ominaisuudet. Murakami listaa niiden olevan: lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys, mistä lahjakkuus on hänen mielestään tärkein ja kaiken onnistumisen edellytys.

Minä en usko, että kukaan on nero syntyessään. Toki auttaa, että on luontaisia taipumuksia kirjoittaa, mutta tärkeimpänä näen intohimon kirjoittamiseen, halun oppia sekä kyvyn omaksua opit ja sisällyttää ne omaan kirjoittamiseen. Lisäksi mm. kasvatus, koulutus, kirjallisuuden lukeminen ja yleissivistys auttavat kirjoittamisen tiellä, mutta eivät ole edellytys. Vaikka osaisikin ilmaista itseään kirjallisesti, kirja tarvitsee tuoretta sisältöä ja ajatuksia ollakseen kiinnostava sekä tietyn määrän kärsivällisyyttä ja itsekuria valmistuakseen.

Huomaan tekeväni samoin kuin Murakami ja Hemingway – eli lopetan kirjoittamisen silloin, kun en ole kirjoittanut vielä kaikkea. Jätän seuraavaan kertaan lauseita ”varastoon”, jolloin tiedän voivani jatkaa tarinaa vaivattomasti, odotan kiihkeästi seuraavan päivän kirjoittamissessiota ja uskon voivani kirjoittaa lisää. Silloin blokki (writer’s block) tulee usein myös torjuttua.

Sen sijaan olen samaa mieltä Murakamin kanssa seuraavan lainauksen kanssa: ”Tärkein asia jonka opimme koulussa on se, että tärkeimpiä asioita ei voi oppia koulussa.” Omassa elämässäni tärkeimmät opit ovat tulleet luokan ulkopuolelta, vaikka tieto onkin tärkeää ymmärtääksemme maailmaa ja elämää ylipäätään.

Tärkeintä on se, mitä teemme jo saadulla tiedolla ja miten reagoimme elämän luomiin, yllättäviin, polkuihin. Yhtälailla kirjoittaja ja juoksija voivat löytää uusia vahvuuksia itsestään sekä kehittää heikkouksiaan. Jokainen uusi (ja toisinaan haastavakin) tilanne on siis mahdollisuus oppia uutta.

Murakami kuuntelee rockia juostessaan. Niin minäkin. Minulla soi juoksulenkillä korvanapeissani Kings of Leonin Only By the Night -albumi. Aina. Juostessa voi pohtia kaikenlaista epistemologista ja eksistentiaalista, kun rokki raikuu. Tai vain purra hammasta ja yrittää olla irvistämättä vastaantulijoille.

 

Lähteet:

Murakami, H (2011) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. 2. painos. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki: Tammi.

Kuva: The New York Times